En oikein tohdi heti mennä sisään. Pysähdyn ihailemaan taloa ja maisemaa sen ympärillä. Ulkona on joulukuun sininen valo ja vastasatanut lumi peittää pihapihlajan jäätyneine marjoineen. Yritän ottaa pihlajasta hyvän kuvan, taustana Tuusulanjärvi.
Pyhäiseltä tuntuu astua toisen kotiin, varsinkin suuren suomalaisen taiteilijan. Pekka Halonen (1865-1933) itse koki kotinsa ja sitä ympäröivän suomalaisen luonnon kauneuden kaikkien maailman taideaarteiden veroisena. Hän tunsi nekin matkusteltuaan ja opiskeltuaan taidetta maailmalla. Halonen menehtyi kodissaan joulukuun sinessä vuonna 1933. Perheensä ja ystäviensä ympäröimänä hänen taiteensa kukoisti.
Halonen oli sangen tuottelias. ”Kylläpä te syöksette tauluja ilmoille!” ja ”Mitä ihmettä siinä on? Se on minun työni, minun ammattini”. Ahertamisella oli hintansa. Vuonna 1911 Halonen kirjeessään hyvälle ystävälleen Gallén-Kallelalle kertoo, miten on väsynyt kun ei ole saanut levätä viiteen vuoteen. Perheessä elettiin taloudellisesti vaikeita aikoja pidempäänkin, koska 1913 hän kirjoittaa ”jokapäiväisen elämän ruuvipuristimesta”.
Välillä raskastakin arkea ja aherrusta kevensi Halosenniemessä ystävien vierailu ja musisointi. Kerrotaan, että kodin ovet olivat auki vieraille, ja erityisesti mainitaan Pekan saunaseura. Kun rantasauna lämpeni, saattoi kylpemään tulla sellaisia taiteilijayhteisön jäseniä kuin Juhani Aho, Jean Sibelius tai Eino Leino. Kerrotaan, että sauna maittoi ystävistä erityisesti runoilija Leinolle, joka oli Halosten talossa tuttu vieras.
Istahdan rannassa olevan saunan terassille hetkeksi ja mietin, millaista olisikaan astua saunaan Eino Leinon ja Pekka Halosen seurassa. Halosen ja Leinon ystävyys perustui keskinäiseen ymmärrykseen ja arvostukseen. Halonen ylisti Leinon Helkavirsiä ja Leino kertoo löytäneensä runoilijan kutsumuksensa nuorena miehenä Halosen kanssa käydyissä syvällisissä keskusteluissa. Myöhemmin Leino saattoi tulla Halosten kotiin Helsingin reissultaan ”sisäisesti masentuneena, mutta seurustelu, sauna ja ruokailu avasivat hänen mielentilansa räiskyvään seurustelutaitoon”. Ystävysten kerrotaan saunan jälkeen istuneen Halosen tuvan nurkassa ja nauraneen välillä jutuilleen kuin pikkupojat. Kerrotaan, että kun Halonen kuuli ystävänsä kuolemasta, hän otti esille kanteleensa ja soitti pitkään äidiltään oppimaansa surullista melodiaa. Ystävän poismeno kosketti.
Pekka Halosen rakkaus ja kunnioitus luontoa kohtaan oli huomiota herättävää, samoin hänen luku-harrastuksensa. Molemmat lähestyivät uskonnollista etsintää. On sanottu, että Halosella ”tähän kehitykseen liittyi toiveita paitsi henkisemmästä, myös tasa-arvoisemmasta, väkivallattomammasta ja ulkokultaisuudesta siivotusta yhteiskunnasta”. Pysähdyn hetkeksi tarkastelemaan Pekka Halosen kirjahyllyä, ja löydänkin sieltä aikakaudelle tyypillisten, mielenkiintoisten teosofisten kirjojen lisäksi tutumpaakin uskonnollista ja elämänkatsomuksellista kirjallisuutta. Halonen unelmoi sivistyneestä, henkisesti valveutuneesta kansasta.
Taiteilijanuransa lopulla kuuluisan talvimaalaajan tauluihin ilmestyi yllättävän usein pihlajia. Pihlaja oli Pekka Haloselle pyhä puu, joka piti istuttaa heti ensimmäiseksi kotipihaan. ”Pyhät oksat pihlajissa, pyhät on pihlajat pihoilla”.
Vastaa